Koiran ja ohjaajan suhteesta

Tässä on nyt tullut pari sellaista tilannetta, joita aivan hyvällä syyllä voisi nimittää eläinrääkkäämiseksi tai eläisnsuojelurikokseksi, vaikkei sellaisen lainmukaiset tunnusmekit täytykään.
Olen törmännyt siihen ,ettei siitä eläimestä- tässä tapauksessa koirasta- oikeasti välitetä, eikä sitä rakasteta kuin sanoissa. Voi todella sanoa törmänneeni useampaakin sellaiseen ja ei voi kuin surra koko tilannetta- omaamatta siihen minkäänlaista mahdollisuutta vaikuttaa.
Koira ei ole itse saanut valita kotiaan. Se ei ole voinut päättää, mihin se haluaa muutta ja mitä se haluaa tehdä.
Siihen on ladattu odotuksia, siitä odotetaan suurta ja hienoa kisakoiraa, vaikka omat taidot ovat puutteelliset -jopa heikon heikot. Kuvitelmana voi olla huippuohjaaja ja todellisuus on ihan muuta.
On valittu väärä rotu, on otettu eläin tilanteeseen, joka ei ole kenellekään osapuolelle hyvä ja paras mahdollinen.

Koira ei olekaan sellainen sylittelykoira, jota oli odotettu kampojen ja harjojen, rusettien ja muotoiluvaahtojen kanssa.
Koiran ja omistajan suhde on pielessä. Molemmat kärsivät - mutta se eläin kärsii enemmän, koska sillä ei ole mahdollisuutta itse muuttaa tilannetta.

Suhde koiraan luodaan tai ollaan luomatta sillä hetkellä, kun sen kotiinsa kantaa. Se ei enää synny myöhemmin samalle tasolle ja siihen jää aina se väistöelementti muistikuvana sinne mieleen.

Jos elämä sen eläimen kanssa käy niin ikäväksi, että koko lemmikin omistamisen idea on hävinnyt, niin eikö silloin ole parasta luovuttaa ja antaa sille eläimelle mahdollisuus elää hyvää elämää oman itsen ulkopuolellla.
Minusta  eläimen kanssa eläminen on siitä välittämistä, siitä vilpittömästi nauttimista, sitä vilpittömästi rakastaen.
Eläin- ainakin koira varmuudella - unohtaa sen aiemman ihmisen ja sopeutuu uuteen, jos se uusi on sen kannalta parempi. Ei se muistele menneitä, ei se kaipaa takaisin, ei se ikävöi. Näin tietenkin vain, jos se uusi antaa sille paremmat oltavat ja lajityypillisen olon.
Monesti kuvitellaan, että, jos ei harrasta, jos ei aktivoi, jos ei sitä ja jos ei tätä, niin silloin itse ärjyvänä, ärsyyntyvänä, epäloogisena on varmasti huonompi vaihtoehto, vaikka kuinka aktivoisi. Aktivoinninkin pitää lähteä suhteesta ja sydämen kyllyydestä. Ei pakkopullasta.
Koira on onnellinen, jos se saa liikuntaa, leikkiä,  laumaeläimen tarvitsemaa yhdessäoloa. Kaikki muu on sitten extraa ja se voi olla mukavaa ja se yhdessä tekeminen voi ja sen pitäisi olla se paras hetki. Mutta se voi olla myös se kamalin hetki, kun kaikki ei menekään niin kuin Strömsössä.
Koira tekee aina ja vain sen, mistä sille on hyötyä. koira ei osaa näyttää keskisormea, koira ei osaa ajatella, että tänään en sitten  tuon kiusaksi tee yhtään mitään. Koira tekee sen, minkä se osaa ja mistä se hyötyy. Hyödyn voi opettaa sen yhteisen päämäärän kautta. Molemmille parempi.
Kamalinta katsottavaa on se teatteriesitys, jolla ei saisi mitään Oscaria ei edes Jussi-patsaan palasta. Siinä yritetään näytellä sellaista roolia, johon se vastanäyttelijä on aivan pihalla omassa roolissaan, eikä halua, eikä osaa, ei ehkä edes halua oppia.

Voi myös myöntää, että tämä ei vain toimi. Tästä ei tule mitään. Meidän suhteemme vain on pielessä ja me emme sovi yhteen. Tassut saa ja voi laittaa mennään eri suuntiin ja miettiä sitten, miten eteenpäin.
Haluaako ylipäänsä mitään koiraa elämänsä, vai onko joku muu rotu sopivampi omaan tilanteeseen.  Vaihtoehtoja on monta. Mutta sen koiran kannalta paras on se, että sitä aidosti rakastetaan- oli se paikka sitten mikä tahansa.
******
Itsestäni olisi aivan kamalaa,jos oma kasvattini( niitä onkin niin monta, mutta semmoinen imaginäärinen) olisi jossain ja se voisi henkisesti huonosti.
Minulla on ollut opaskoirakouun labbis 1,5 vuotta hoitokotikoirana ja siitä luopuminen oli kyllä hirveää. Silloin päätin, ettei enää ikinä tule samaa tilannetta. Tiesin jo ottaessani, että se lähtee, mutta silti se lopullinen luopuminen otti lujille ja vieläkin muistan sen päivän, kun Roki lähti, vaikka tiesin sen menevän jonkun silmiksi ja oikeaan tarkoitukseen.
Soittelin sitten myöhemmin hänelle, jolle Roki meni, että saammeko käydä katsomassa. Silloin oli monellakin tapana käydöä katsomassa hoitokoiraa sen jälkeen, kun koira oli tottunut työhönsä.
Siinä jutellessamme kaikkea mahdollista ja minut toivotettiin toki tervetulleeksi...mutta Rokin isäntä myös sanoi sen ääneen, että meidän vierailu vie sen koiran sille hoitokotitasolle ja hännellä on viikon työ saada se takaisin täydelliseen työntekoon.
Silloin päätin, ettei Roki minua kaipaa, minä kaipaan sitä ja minä en mene sekoittamaan kenekään elämää oman kaipuun takia. Se olisi kaivannut sitten, kun olisi nähnyt, mutta ei muuten.
Siksi en myöskään ymmärrä heitä, jotka luopuvat koirastaan ja haluavat käydä välillä pusuttelemassa ja aijailemassa- ihanaa, oijoij, aijai! Kun luopuu, niin sitten myös luopuu- ei mitään välimuotoja.

Mutta alkuperäiseen aloitukseeni tuli jo pari mailia näin lyhyellä ajalla. Samoja kokemuksia on muillakin ja surullista katsoa sivusta. :/

...jatkuuu